No nyt meni syvälliseksi

 '' When life gives you lemons, extract the juice and use it to draw a treasure map in invisible ink. That really works! Seriously! '' -Dipper 


Noniin, viimein elämässäni tapahtuu jotain sellaista, missä on oikeasti ainesta tulla kirjoitetuksi. Tai no ainakin melkein.

Tänään puhutaan ihmissuhteista.


Mulla itselläni on yksi ystävä, jonka mä olen tuntenut jo reilu 10 vuotta. Me ollaan tunnettu ihan pennusta asti, ja me tunnetaan toisemme läpikotaisin. Me kerrotaan toisellemme juttuja joita ei kerrota muille ja näytetään suruja ja iloja joka muilta pidetään visusti piilossa. On ihanaa kun on joku, jolle voi soittaa itku kurkussa, vaikka syy itkuun olisikin turha. Tällaisista ihmisistä tahtoo pitää kiinni kynsin ja hampain ( Nyt jos ootte iskenyt hampaat parhaan kaverinne pohkeeseen, voitte irrottaa sillä kyse on kielikuvasta )

Jossain vaiheessa meidän ystävyyssuhde vaan meni sille tasolle, ettei 'ystävyys' enää oikein riittänyt terminä kuvaamaan sitä sidettä, joka meidän välillä on. Mä ajattelen tän henkilön enemmän perheen jäsenenä, ehkä jonkinlaisena siskona, muttei kuitenkaan ihan siskonakaan.

Kun lukio alko, mä pelkäsin. Pelkäsin, että uusien kavereiden myötä se tajuu kuinka paljon parempia ihmisiä on olemassa ja alkaa katua kaikkia niitä vuosia, joita se oli mun kanssa käyttänyt. Pelkäsin, että joku ymmärtää sitä paremmin ja osaa olla tukena ja lohduttaa. Kiertelemättä, pelkäsin korvatuksi tulemista.

Se on kamala tunne, uskokaa mua. Kaikki jotka on joskus ollu mustasukkasia ystävistä voi varmaan samaistua siihen kun sanon, että se on kusisinta paskaa mitä maa päällään kantaa. Mutta hei, ei psykologit kannusta asioista puhumista ihan turhaan. Mä itse nostin kissan pöydälle. Sanoin miltä musta tuntuu, vaikka pelkäsinkin reaktiota.

Oon tosi tyytyväinen että tein niin. Joskus musta tuntuu, etten tee mitään oikein, mutta jos mä olen onnistunut pitämään jonkun näin läheisenä ystävänä näin kauan, mun on täytynyt onnistua jossakin.

Ei mut, haluan vain sanoa:

Se, ettei sitä ''Bestis ihqudaabeeäffäffäää'' nää joka päivä, ei tarkoita että teidän välit olis huonommat. Se, että sillä on muita rakkaita ystäviä, ei tarkoita että se hylkäisi teidät. Puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä, kertokaa että välitätte. Kertokaa, miten tärkeitä ne ihmiset teille on.

Ja olkaa kiitollisia, jos teillä on ihminen mallia enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa.

Syntipukkia kuolettavan tylsälle postaukselle etsitään!

             Not as creepy as Dipper's internet history! 

                                                               - Mabel

Jos järjetön suklaanhimo voisi tappaa, te kaikki istuisitte nyt rumilla muovituoleilla mun muistotilaisuudessa kuuntelemassa 10 tunnin versiota Potter puppet pals : The Mysterious Ticking Noisesta. Mutta koska se ei näemmä voi, joudutte kyseisen mestariteoksen jumputtamaan vanhasta ystävästämme Youtubesta.

Ollakseni täysin rehellinen, on sangen haastavaa saada oikeasti mitään mielenkiintoista kirjoitettua, kun viereisellä välilehdellä odottaa keskeneräinen Gravity Falls jakso. Joku pieni kutina pikkuvarpaassa kuitenkin tsemppaa mua edes yrittämään olla aktiivisempi bloggaamaan, joten tässä mä nyt kuitenkin olen.

Jotenkin oon onnistunut tän loman aikana etääntymään kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Oon hädin tuskin puhunu kellekkään ( - äiti, jonka kanssa mä asun ). Just tänään mummin soittaessa tajusin kuinka kankealta mä kuulostin. Ihan niinkuin en muka ikinä ennen olisi kenellekkään puhunut. Tältäkö teistä kaikista yksinäisistä kissamummoista tuntuu?

Ensimmäistä kertaa loman aikana mun keho näyttää väsymyksen merkkejä inhimilliseen kellon aikaan! Kello on just nyt vaihtumassa toiseen vuorokauteen, ja tuli äkkiä sellainen fiilis, ettei uni olisi pahitteeksi. Vaan onko se ihmekkään täysin ylösalaisin kääntyneen unirytmin ylläpitämisen jäljiltä? Uurastava Gravity Falls maratooni taitaa kuitenkin viedä voiton kilpailussa tervettä unirytmiä vastaan, mutta hei, yritys kuitenkin oli hyvä!

Tää postaus kaiken kaikkiaan on turhin mitä tuun varmaan moneen aikaan kirjottamaan,  mutta kääntäkäämme tämän eduksemme ja todetkaamme tämän olevan veden pitävä todiste siitä, ettei mitään järkevää synny, kun Gravity Falls odottaa viereisellä välilehdellä. Voitte pitää tätä postausta vertailukohtana omille päivän saavutuksillenne, ikäänkuin alimpana rimana.

Liirunlaarun eli vikisiä tekee paluun

                                                                  What's comin'

                                                                     will come

                                                                and we'll meet it 

                                                                   when it does

                                               

                                                              - Rubeus Hagrid.

Pitemmittä puheitta, mä mokasin. Yritin pitää tätä Blogia aktiivisena, vaan toisin kävi. Näin lähes puolivuotta edellisestä postauksesta ryömin tänne - saman blogin äärelle - ja toivon, että tällä kertaa onnistuisin. Mitään tiettyä julkaisutahtia nyt on turha ruveta suunnittelemaan, sillä todennäköisesti laiskistun 20 minuuttia tämän postauksen julkaisemisesta. Joulukuussa avaamani Twittertili täyttyy kuitenkin sen verran ripeään tahtiin, että ajattelin purkaa ne ajatukset tänne, joille se rajoitettu merkkimäärä ei riitä.

Nyt on keskiviikko. Oon ollut lomalla viime perjantaista, joku 5 päivää noin niinku kokonaisuudessa. Ja että mitäkö mä olen tehnyt? Voin ylpeästi todeta, että en yhtikäs mitään. 

No, yhtikäs mitään voi olla kenties liian mahtipontinen adjektiivi kuvaamaan tämän loman kulkua: olenhan mä ilmoittautunt autokouluun ( rest in peace, suomen jokseenkin turvallinen liikenne ). Mutta siihen se sitten jääkin. Jos yritystäni kasvaa aikuiseksi ei oteta lukuun, loma on tähän asti kulunut Youtuben, netflixin, Harry Pottereiden, Sims3 ja jääkaapin muodostaman pyhän viisinäisyyden ympärillä. Unirytmini olen onnistunut jälleen kerran tuhoamaan massiivisella tavalla, ja olenkin hieman huolestunut ettei vielä kuudenkaan aikaan aamulla väsymys vaivaa. Vielä enemmän kuitenkin vaivaa ne kolme aamulle laitettua herätystä, joista yhteenkään en herää. Sen sijaan herään, kun kello lähestyy 2-3 iltapäivällä. Jos näätte mun unirytmiä, keittäkää sille kahvit ja kertokaa, että kaipailen sitä jo kotiin.

Kirjoitin wanhojentansseista tähän postaukseen pitkän tekstin, mutta päätin tiivistää sen tällaiseksi lyhyeksi selonteoksi:

Tanssit ( sekä jäähalli että alppila ) meni hyvin. Muistettiin kaikki kinttujen kulkuradat ja muut tanssiin tarvittavat söhellykset.

 Jatkoille tempauduin Burger Kingiin ( jota muuten suosittelen lämpimästi ) ja vietin siellä oikein mukavan illan syöden ja jutellen vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa. Prinsessapäivä nämä wanhat eivät minulle olleet, mutta pääosin se oli kuitenkin ihan hauska kokemus.

Tämän loman aikana pitäisi vielä käydä pankissa ja Suomenlinnassa kuvailemassa juttuja valokuvauskurssille. Koulun jatkuminen ajatuksena vähän karmii, wanhojentanssit kuitenkin söi aika paljon vielä 4 jaksostakin niitä tunteja.

Keventääkseni postauksen jokseenkin masentavaa kokonaiskuvaa, voisin esitellä teille erään mestariluomuksen, jonka loin tänään erään tyhmänhauskan keskustelun pohjalta:

Tuskin tarvitsen hirveästi sanoja tätä kuvaamaan: Ron viislin viilis fiilis on liikeidea, jonka minä Peuriksen kanssa vielä joskus nostan maailman kirjoihin tai sitten en, vaan menen sen sijaan nukkumaan. Uskokaa tai älkää, mutta koko Ron Viislin viilis fiilis- keskustelu sai alkunsa sperman ravintosisällöstä. Hurmaavaa, eikö? Ei uskoisi, että täytin melkein kk sitten 18.

Ihan tähän loppuun voisin kuitenkin vielä kertoa uurastavasta projektistani, jossa aijon laittaa jokaisen ( toivottavasti hieman aikaisempaa useammin ) tulevan postauksen alkuun jonkin sitaatin, joka välttämättä tosin ei liity ollenkaan itse postauksen liirulaarutteluun.